Me puhumme paljon jostain ihmeen tietoyhteiskunnasta. Meillä on paljon härveleitä, pieniä ja isoja, kiiltäviä ja mattapintaisia. Joidenkin identiteetti rakentuu näiden laitteiden varaan, toisille ne ovat vain välineitä. Niitä käytetään innolla ja näytetään, että ollaan nykyajan kärjessä.

Ja sitten kaikki pysähtyy. Mitäs, jos verkkoa ei olekaan? Koko hieno korttitalo lakoaa. Olemme koko tietoyhteiskunnan kanssa täysin riippuvaisia verkosta, oli se sitten 2g, 3g, 4g, 5g, langaton, langallinen tai mikä vaan. Diginatiivin pulssi alkaa näyttää viivaa heti kun verkko katoaa.

Minäkö riippuvainen verkosta?

Kyllä vaan. Myönnän sen. Jopa lomalla ja jopa aivan erityisesti silloin. Saavuimme perheen kanssa Los Angelesiin muutama viikko sitten torstaina. Lastauduimme kentällä kotiloon ja ajoimme Hotel Californiaan, 200 metriä rannasta Santa Monica Beachilla. Sweet.

No sitten aamulla tuli tietenkin herättyä viiden maissa, joten nappasin telkkarin auki. Joka lähetys toitotti maanjäristystä ja sitä, että Kalifornian rannikolle iskee tsunami. Kukaan uutistoimittaja ei kuitenkaan kertonut että milloin, missä ja kuinka paljon. No, mitä tekee satunnainen matkailija? Tempaisee tietysti puhelimen käteen selatakseen nettiä.

Ja niinhän sä luulet

Ainoa verkko johon pääset, on T-Mobilen Edge, josta tulee bitti sekunnissa ja huonona minuuttina ei sitäkään. Puhelin sivuun ja miniläppäri repusta. Onneksi hotellissa on ilmainen wlan. Paitsi että se ei kuulu huoneeseen saakka. Pienen ravailun jälkeen paras kenttä löytyy, kun seisoo vessanpytyn päällä ja pitää läppäriä vessan tuuletusikkunassa.

Tässä vaiheessa tuli mieleen, että onhan tässä ainakin se etu, että jos seisoo pytyllä toisessa kerroksessa, niin kenties jalat jäävät kuiviksi…

Valaistuminen tuli

Jotenkin siinä pytyllä seisoessa valkeni, miten haavoittuvainen meidän diginatiivien maailma on. Kun meiltä vetäistään verkko alta, kaikki se, mikä tekee meistä näppäriä ja tietäviä, pyyhkäistään pois. Paikat, joista luulet saavasi tietoa sekunnissa, ovat tavoittamattomissa. ja vesimuuri pyyhkäisee ylitsesi. Sinä et ole mitään ilman verkkoa. Tehokas kuin telkkarin kaukosäädin ilman paristoja.

Lopulta itikkaverkon välistä koneeseen tunkeutui niin paljon aaltoja, että selvisi, että niin sanottu tsunami oli jo ohittanut Havaijin ja sen korkeus oli ollut metrin luokkaa.

Jee! Minä tiesin enemmän kuin kaikki uutiskanavien ankkurit, jotka jauhoivat tsunamin iskevän Kaliforniaan ja pelottelivat 50 miljoonaa ihmistä hengiltä. Perhettä ei tarvinnutkaan pakata autoon ja ajaa jalka suorana kukkuloille.

Aidosti yksin

Tämän aamuherätyksen jälkeen tuli muutenkin seurattua, mikä on diginatiivin elämänlanganpaksuus matkalla. Se oli onneton.

Suurimman osan reissusta ainoa vaihtoehto operaattoriksi oli T-Mobile ja Edge savumerkkidatalla. Losissa T-Mobile, Barstowissa T-Mobile ilman dataa. Diginatiivi ei löytänyt Barstow Outlettia kun Garmin Nuvi eli Avis Where To 2 ei löytänyt koko markettia. Diginatiivi oli pihalla kun lintulauta, kun ei ollut kirjoittanut paikan osoitetta paperille.

Tietenkin pitkät pätkät Route 66:sta olivat ilman mitään kenttää. Jos täällä kotilo leviää, niin siinähän liftaat tai kävelet. Kenellekään et ainakaan soita. Tai sitten Verizonilla. Ehkä. Ehkä et. Ja vain jos olisi cdma-puhelin.

Muutekin kokemus oli valaiseva. Diginatiivin happiletkusta tuli tavaraa ajoittain sihisemällä mutta satunnaisesti. Hotellit vaihtelivat matkan aikana laidasta laitaan. Needlesin Best Westernin wlan kiiti kuin juna yössä. Grand Canyonin hotelli oli pelkkä hermosaha. Flagstaffissa oli hyvä yhteys, mutta se ei kuulunut huoneeseen. No, Hotel Monte Vista on kansallinen maamerkki ja entisöity vuoden 1927 asuun. Annettakoon anteeksi.

Ja miksi sitä haluaa koko perhe käyttää?

No tietysti halutaan katsoa, minne mennään huomenna, mitä katsotaan, päivittää naamakirjaan kavereille että reissussa ollaan, lähettää kissojen hoitajalle ohjeita, anopille kuvia, ja kuljettaja lottoaa tietenkin pysähdyspaikkoja, aukioloja ja hintoja. Etukäteen? Blah, kuka ehtii. Lomallahan on aikaa.

Yllätys oli, että koko reissun paras mobiilidata löytyi Flagstaffista Arizonasta. Siellä T-Mobile oli luovuttanut, ja antoi roamata AT&T:n verkon kanssa. Johan alkoi diginatiiviin happiletku taas suhisemaan.

AT&T:n suhiseva happiletku toikin sitten tiedon siitä että AT&T ja T-Mobile neuvottelevat yhdistymisestä. Ei ihme, sillä se hatullinen, mitä T-Ford-mobiilin verkosta on jäljellä, on arvotonta. Sen asiakkaatkin ovat todennäköisesti yhtä kypsiä kuin satunnainen matkaileva diginatiivi. Älypuhelimilla ei tee paljoa tuossa verkossa, ja jatkossa ne ovat kuitenkin koko homman suola ja rahan lähde. T-Mobile jäi viivyttelemään tasoristeykseen ja jäi junan alle.

Ai meillä ei?

Oliko tämä nyt se yksittäistapaus? Se, mitä ei voi käydä muualla? Ei koske Suomea?

Ei. Ei ollut. Vaikka me tykkäämme läpsytellä olkaimiamme siitä, että meillähän on sitä ja tätä, mutta vieläkin sukulaisen tuvalla Satakunnan Sääksjärvellä lähetellään savumerkkejä ja puhelut soitetaan pihalla, vaikka valtatie on muutaman kilometrin päässä. Vielä iso osa maasta on todellisuudessa verkon ulottumattomissa.

Kun diginatiivit älypuhelimineen ja laitteineen täyttävät maan, jää operaattori junan alle. Kuka haluaa jonotuslipun?

Mikä sen vaikeampaa kuin käydä määrittelemään, mikä milloinkin on maan edistyksen mittari. Joskus se oli laivaston koko. Sitten puhuttiin jo rautateistä, seuraavaksi tuli tieverkon kattavuus ja nopeus. Nyt puhutaan digitaalisesta tieverkosta.

Jos nyt tietoyhteiskunnalta jotain odottaisi, niin se olisi nopeat ja luotettavat verkkoyhteydet koko maahan. Muuten sitä ollaan pytyllä seisomassa tsunamia odotellen.

Natiivi Pohjala
10 670 metriä Ison Orjajärven yläpuolella ilman verkkoyhteyttä